Lenkkaripari

Soittipa minulle maaliskuisena torstai-iltana ennen lenkille lähtöä puhelinmyyjärouvashenkilö.
Henkilötär: - Onko Mikko Luoto Pööfoomöö-mainostoimistosta?
- Kyllä. Mitä asia koskee?
- Olen N. N. Lisävitamiiniyhtiöstä XYZ, hyvää iltaa. Onko teillä hetki aikaa?
- On, muuten en olisi vastannut…
- Oletteko ajatellut kokeilla tai oletteko koskaan kokeillut lisävitamiinivalmisteita?
- Seurustelen raakaravintovalmentajan kanssa ja ajattelemme yhdessä vitamiineja joka päivä.
- Ai…eipä tässä sitten muuta kuin hyvää illanjatkoa.
- Kiitos samoin.

Suomi on sikäli edistyksellinen yhteiskunta, että täällä jokainen saa olla sellainen kuin haluaa. Olemme tilanteessa, jossa seksuaaliseen vähemmistöön kuuluva on lähellä päästä tasavallan ylimpiin tehtäviin. Haavistolle on annettava pisteet siitä, että hän ei - kuten ei vaikkapa vahvasti arvostamani, edesmennyt Erkki Toivanenkaan - ole tehnyt suuntautumisestaan elämäntehtävää vaan käyttänyt energiansa suurempiin kuvioihin ja tavoitteisiin. Molemmista huomaamme, että ihmisen olemuksen ja kykyjen arviointiin ei riitä mikään yksittäinen ominaisuus. Kokonaisuus ratkaisee.
Toivotan molemmille kilpailijoille paljon kaikkea hyvää, ylevää ja kaunista, enkä vielä ole päättänyt, kumpaa äänestän. Kovin on kirjavaa taustajoukkoa pelikentän molemmilla laidoilla. Väriähän saa tunnustaa, mutta ei siitä tarvitsisi mitään uskontoa tehdä. Eiköhän tämä kuitenkin kirkastu, kun vain muistaa keskittää katseensa varsinaisiin pelaajiin eikä vaalisalaisuuttaan avoimesti jakelevaan kaiken maailman oheisjengiin, noihin nykymaailman perässähiihtäjiin.
Muuten presidentillä on omalta kannaltani merkitystä sikäli, että hänen nimensä, olemassaolonsa ja toimintansa merkitsen lähinnä tiedoksi. Myös tv:n itsenäisyyspäiväinen kättelymaraton kuuluu jokavuotisiin perinteisiin vieraiden vastauksineen siitä, mitä itsenäisyys sinulle tällä kertaa merkitsee. Todellinen valtahan on jo jonkin aikaa ollut pää- ja valtionvarainministereillä. Mäntyniemi on kuitenkin sen verran hieno ja kallis talo, että sitä ei saa päästää rapautumaan. Jonkun siellä pitää olla,  talo tykkää kun siinä asutaan.

Vain yksi kysymys pohdituttaa: jos Haavisto voittaa, millä tavalla sen jälkeen kutsutaan hänen puolisoaan?

Ollaan Nokialla, jossa on pieni kaupunki ja samanniminen laaja-alainen teollisuusyhteisö. Kukaan ei vielä ole keksinyt käteen mahtuvaa matkapuhelinta.

Paperitehtaalla on ehkä Suomen nopeimmat ja taitavimmat trukkikuskit. Heistä kolme pöristää musta-keltaisilla Datsuneillaan vuoron perään lippulaivatuote Emboa ja muita WC- ja talouspyyhepapereita perävaunuumme, joka on kauniina kesäiltana kiinni suuren varastohallin lastauslaiturissa. Kärryn vieressä odottaa täydennystä skoonelaisvalmisteinen vetoauto, jonka 350 hevosvoimaa hörskähtävät kohta yövuoroon. Veljeskolmikkomme vanhin tekee kuormalle pumppukärryllä hienosäädöt lavalla. Omaksi tehtäväkseni jää lähinnä pasteerailla kädet taskussa pitkin laituria, pysyä poissa edestä, väistää tarvittaessa kaikkea ja kaikkia sekä ihmetellä työn sujuvuutta. Kelpo kuorma, mikään ei voi mennä rikki, tavara on suhteellisen kevyttä ja ainoa huoli on sen pysyminen kuivana. Alle tunnin kuluttua kuski koukkaisee perävaunun kiinni ja tärkeänä saan tehdä kytkennät: ensin vetokytkimen tappi alas ellei ole jo, sitten jarruletkut ja sähköjohdot, irrotus päinvastaisessa järjestyksessä. Kärry venyttää painavan kulkuvälineemme parikymmenmetriseksi ja hetkeä myöhemmin kuorma on piilossa pressujen alla. Tiedän jo, että niiden naruja pitää pysähtyä välillä kiristelemään. Matka pohjoiseen voi alkaa, tulemme ripottelemaan osia kuormasta erinäisiin kauppa- ja varasto-osoitteisiin ja paluukuormassa tuomme tehtaalle Oulusta selluloosaa.

Olen ollut poissa kotoa puolitoista viikkoa ja vaihtanut täysperän ohjaamossa istumapaikkoja keskimmäisveljeni kanssa satojen kilometrien ajan etuistuimelta moottorikopan päälle ja takaisin. Se tuntuu ahterissa ja väsyttää hieman, mutta eihän sitä nyt voi riski nuorimies ääneen alkaa valittaa. Autossa on makuupaikka, mutta eihän sitä malta käyttää, jäisivät tienvarsimaisemat ja se kaikki muu näkemättä ja moottorin ääni pitäisi hereillä joka tapauksessa. Meneillään on naftantuoksuinen kesälomareissu. Olen pikkuvanha varhaisnuori 12-vuotias vuonna 1980. Mikään varsinainen turistikiertue ei ole ollut kyseessä, rahtarit näkevät maantietä, huoltoasemia, tehtaita ja varastoalueita. Museot ja muu kulttuuri siis jäävät väliin tältä kesältä, eikä haittaa vaikka unohdin aurinkovoiteenkin kotiin. Kuitenkin sen verran hauskaa, että muistan sen yhä: ensimmäistä kertaa elämässä kunnolla poissa kotoa ja vanhempien vallan alta, jännää kuunnella automiesten juttuja ja ihmetellä heidän ajokalustoaan.

Huomaan haikailevani hetken vanhaa mustaa pyöreää rengaslogoa, jonka keskellä Nokia-teksti oli iloisella kaarella. Nyt logo on vaihtunut ja Nokialla muutenkin totisempi meininki. Muutama viikko sitten lenkillä oivalsin tunnistavani kilometrien päästä, autoa näkemättä, täydellä kuormalla eteenpäin rynnivän Scanian V8-dieselin. Kumea pörinä, josta ei voi erehtyä. Autot, ajat ja ajajat ovat muuttuneet, mutta valtateillä raikaa yhä työn ja voiman ääni.

iPod pyörii iloista kahdeksikkoa kaikkien lajitovereidensa ympäri. Mainio musiikkisoitinmallisto on voittanut useimmat vertailut, joihin se on osallistunut. Lenkkariblogin näpsyttelijä liittyy maailmanlaajuiseen hymistelykööriin, joka ylistää iPod Touchin käytön helppoutta ja kosketusnäytön sulavaa toimintaa. Tätä kaikkea vasten on outoa, miten näin hienoon pakettiin on saatu kätketyksi kivi helmien joukkoon: alkuperäiset nappikuulokkeet. Designerin viimeistelemä valkoinen ulkoasu ei muuta itse asiaa: ne ovat ala-arvoiset.

Applen napeissa vain keskiäänet kuuluvat kunnolla ja nekin värittyneesti. Itse kokeilin niitä kerran ja laitoin lipaston pohjalle. Ylimpiä diskantteja ei voi haukkua – sellaista ei voi moittia, mitä ei ole olemassa. Ne toiseksi ylimmät kihisevät ja rumpujen peltien sekä laulajien s-kirjainten kuuntelu raastaa sielun verille. Bassot puuttuvat normaalivoimakkuuksilla miltei kokonaan, mitä nuoriso yleisesti kompensoi vääntämällä soittimessaan niin sanotusti ”volan yhelletoista”. Lienet joskus kävellyt poppiinsa uppoutuneen teinin ohi ja kuullut kymmenen metrin päähän sen pistävän sihinän ja kihinän? Pitkäaikaisen, tällä tavalla ”bassoja etsivän” kuuntelun synkkä varjopuoli: kuulo alkaa heiketä, aivan liian varhain ja peruuttamattomasti.

Kirjoittaja nostaa etusormensa näin sanoen: iPodin - tai minkä tahansa muun vastaavan - omistaja, vaihda heti soittimeesi paremmat kuulokkeet. Kunnolliset, koko äänialueen toistavat korvanlämmittimet eivät ole kalliita ja runsaasti kuuntelevalle ne voivat olla jopa sijoitus terveyteen ja hyvinvointiin. Kun toistoalue on laaja ja tasainen, kaikki musiikin osat kuuluvat, myös se basso, vähemmälläkin luukuttamisella. En käy mainostamaan mitään erityistä vaihtoehtoa, mutta olen ollut tyytyväinen muutaman kympin hintaisiin iGradoihini. Myös mm. AKG ja Sennheiser tarjoavat laatuluureja, joiden hintalaatusuhdetta kelpaa kiitellä, jo vuosia mainetta niittäneitä Kossin sankamalleja unohtamatta. Ekslusiivista ulkoasua ja huoliteltua tyyliä hakeville on keksitty vaikkapa B&W P5. Euroa vaille kolmesataa, onko se törkeää vai sopivaa, riippuu itse kunkin budjetista ja elämänarvoista.

Musiikkia pitää kuunnella ja kuluttaa mahdollisimman paljon, mutta korviaan on säästettävä: ne ovat jokaisella yksilöllisesti valmistettu ja sovitettu, ainoa pari lajiaan maailmassa. Äänen määrä ei missään tilanteessa korvaa sen laatua.

Vieläköhän Alho on hengissä? Nopeakielinen arkifilosofi koulutti kymmenessä sekunnissa, seitsemällä sanalla, että kukaan ei ole korvaamaton. Varsinkaan kaltaiseni, elämänuraansa haeskeleva, pidennettyä välivuotta viettävä ylivuotinen ylioppilas, jollaisena kiertelin rakennuksilla aputöissä 80-luvun lopulla. Mies lienee nyt menossa ehkä kahdeksattakymmentä, toivottavasti ei kovin vuosien kuluttama.

Alho oli pitkänhuiskea, viirusilmäinen, isonenäinen, paljon kokenut apuhommien asiantuntija, jolla oli kesät talvet sama harmaaruudullinen lippalakki päässä kallellaan. Ei peilin edessä tällättynä vaan aamulla töihin lähtiessä huolettomasti päähän heitettynä, siinä asennossa, johon se oli sillä hetkellä sattunut laskeutumaan. Jännä, millaisia asioita jää mieleen: liikkumiseen mies käytti aikakauden muotiautoa, beigeä pyöreälamppuista Ladaa, jolla hän ei toisten ukkojen puheissa koskaan poistunut kotoaan muualle kuin töihin. Monet illat kuluivat Killingissä, jossa muillakin Salosen miehillä oli tapana resetoida keskusmuistiaan.

Oltiin hommissa Kokkolan suurella siltatyömaalla. Jos ajat joskus kasitietä Oulun suuntaan, näet työn tulokset Eteläväylällä ja sen tuntumassa: kaikki, mikä on betonia ja minkä päällä tai alitse ihmiset liikkuvat kiskoilla ja kumipyörillä tai ilman niitä.

Toukokuun alun torstai-iltana kaksitoistatuntisen valutyövuoron jälkeen tullaan taukoparakkiin vaihtamaan vaatteita haalareista siviileihin. Kuten usein nykyisinkin, ylioppilaan suu liikkuu kaukana ajatuksen edellä ja hän möläyttää: - Nyt väsyttää sen verran, että vois ottaa vaikka loparit. Lähtevän ja tulevan vuoron porukasta koostuvaa yleisöä on paikalla toistakymmentä henkeä. Kaikki ovat hiljaa.

Alho istuu taukoparakin penkin kulmalla, katselee parin hetken verran alaviistoon ja raottaa tupakkaa sen verran huulien välissä, että sanat mahtuvat juuri ja juuri ulos: - No siinä ei ainakaan firma paljoa häviäis.

Yleisö röhähtää. Ylioppilas on hiljaa.

PS. Samainen Alho pyysi joskus myöhemmin minua kirjoittamaan kirjan ”meistä kurjista jätkistä, sitte ku susta tulee jotakin”. Milloinkahan se ”kun” on…Pätkä blogia lienee ainakin jonkinmoinen alku. Lämmin ajatus Osmolle.

Kotini sijaitsee valtakunnalliseen erikoiskuljetusreittiin kuuluvan risteyksen tuntumassa. Risteyksessä kaikki liikennemerkit on kiinnitetty siten, että ne voi irrottaa nopeasti ajoneuvon kääntymisen helpottamiseksi. Helmisen, Havatorin ja muiden raskaiden, ylileveiden ja -pitkien kuljetusten molemmissa päissä vilkuttelevat valojaan saattoautot, joiden henkilökunta hoitaa liikennemerkkimanööverin. Tiukan aikataulun vuoksi heillä ei ole kovin montaa minuuttia aikaa jäädä asettelemaan jokaista merkkiä takaisin sotilaalliseen 90 asteen kulmaan. Heti, kun merkit ovat taas jotenkuten paikallaan viestipuoli oikein suunnattuna, matkan pitää jatkua. Tästä syystä merkit usein harittavat pystysuunnassa hauskasti mihin sattuu.

Erikoisliikenteen ammattilaisten toimintamalli kertoo, että usein riittää, kun osaa ammattinsa, perusasiat ovat kunnossa ja olennainen välittyy. Ylimääräinen säätäminen vain viivyttää asioita. Kas, sama pätee esimerkiksi kirjoittamiseen ja moneen muuhun arkielämän asiaan: on aika jatkaa matkaa mahdollisimman pian sen jälkeen, kun viimeinen merkki on paikallaan.

Muistan nuoruusvuosilta kämppäkaverini 20-vuotisjuhlat. Muutenkin hyvin kasvatettu nuorimies valmisti vierailleen meksikolaisen aterian täysin itse. Väänsin äkkiä lyhyen kiitospuheen. Siinä kuvailin juhlakalua tyypiksi, joka ”ei oo ihan pahimmasta päästä”. Nyttemmin se vaikuttaa samalta kuin tokaisisi Miss Suomi Pia Pakariselle, että et sää ollenkaan näytä suohirviöltä.

Monissa asioissa viisaus tulee viiveellä. Arvostavan ajatuksen olisi voinut muotoilla kiertämättä sitä kiellon kautta. Rohkeus ei vaan silloin riittänyt kohtaamaan mahdollista vaivautuneisuutta. Usein kehun kohde alkaa vähätellä tai kiemurrella. Jopa asiassa, jossa kohteen työpanos on Iisakinkirkon kokoinen tai ominaisuudessa, joka on kiistattomasti kaikkien nähtävissä. Itseväheksynnän ei pitäisi antaa häiritä: ainakin sisimmässään ihan jokainen tykkää huomiosta, kun se annetaan aiheesta.

Tässä blogissa tulee lukijaa vastaan itsekehua suoraan ja mutkien kautta – trendikkäästi sanottuna henkilökohtaisen brändin rakennusta. Kirjoittaja ei osaa moista hävetä vaan tukeutuu mestariluokan pohjalaiseen sananparteen: ”Itte moon itteni kehunu ja aina oon kehutuksi tullu.” Toisaalta suomalaiset ovat itsekriittisiä, enkä edes enempiä mainitse harteillamme sitkeästi istuvasta itsetuntokliseestä. Jos siis joku meikäläinen lausahtaa myönteisesti erityispiirteistään tai osaamisestaan, 99:ssä tapauksessa sadasta hänellä on siihen pitävä peruste. Muillakin kuin Angry Birdsin peliyhtiön toimitusjohtajalla tai Stefan Lindforsilla.

Suomessa on liian vähän oma- ja toisenkehua. Ainakin kerran päivässä pitäisi sanoa itselleen, että hyvin tää onnistuu, kun olen vaikuttamassa asiaan. Jokainen on hyvä jossakin ja tuntee jonkun, joka on hyvä jossakin, joten eiköhän yhteistyöllä ja joukkovoimalla tämäkin puute parane.

Kauppareissulta kotiin autoillessa eteeni sattui mustanjyhkeä BMW X5 -kaupunkimaasturi. Automallin asemasta valmistajansa yläsektorissa kielivät neljä kromattua pakoputkenpäätä, joiden kautta hönki miehekäs V8. Kuljettaja käyttäytyi johdonmukaisesti reitin kaikissa kiertoliittymissä, kaistanvaihdoissa ja risteyksissä: vilkku ei kulunut käytössä kertaakaan. Päättelin, että siinä menee tuore lottovoittaja.

Kun ihminen on juuri hiljattain saanut paljon rahaa tililleen ja alleen uudenkarhean unelmiensa kulkupelin, hän on autosta ja tilanteesta niin lumoutunut ja innoissaan, että käyttöohjekirjan plärääminen on siinä hötäkässä jäänyt puolitiehen. Vilkkuhan tulee vasta aakkosten kohdassa V (tai jos hyvin käy, kohdassa S, suuntavilkku, mutta joka tapauksessa melko myöhään).

Perustelu teoriani tueksi: ei kai kukaan autokoulun läpäissyt aikuinen tai sellaisena itseään pitävä tahallaan suhtaudu muihin tienkäyttäjiin niin välinpitämättömästi, että jättää kertomatta vilkulla, mitä autollaan aikoo seuraavaksi tehdä?

Asiakas pyritään saamaan usein markkinoinnilla hyvälle tuulelle, mutta jos asiakas nauraa väärässä paikassa, seuraus voi olla katastrofi.

Kirjapainoa mainostava otsikko ei ainakaan toivottavasti ole markkinointiviestinnän karua arkitodellisuutta. Otsikossa on 31 merkkiä, joista yhden kirjaimen poissaolo edustaa 3,23 prosenttia. On tutkittu, että jos 4 kirjainta 7:stä on oikein, se riittää sanojen hahmottamiseen. Toisaalta, soutuveneessäkin pohjatapilla on prosentuaalisesti pieni osuus kokonaismateriasta.

Painotuotteiden suunnittelussa ja muussa julkaisutoiminnassa on usein voimassa melko tyly sääntö: jos osa projektista epäonnistuu, koko projekti epäonnistuu. Otsikon paino olisi varmasti tosielämässä ihan pystyvä yhteistyötaho, mutta uskottavuus kolahtaa aina, kun huolimattomuus päätyy vastaanottajien, mahdollisten uusien asiakkaiden, silmien eteen.

Ammattiini kuuluu muun muassa tekstien tarkistus. Kun näkee ja oikoo riittävästi omia ja muiden virheitä, ymmärtää vähitellen hieman vaimentaa nauruaan niille (pientä hymynkaretta ei kuitenkaan aina voi täysin välttää). Onko se sitä ”henkistä kasvua” vai mitä: mielessäni on vuosien saatossa syntynyt jonkinlainen empatia, tunnen olevani vahvasti samalla puolella kaikkien niiden älykkäiden ja luovien ihmisten kanssa, jotka ovat uskoneet minulle suunnittelemansa projektin sanallisen tai teknisen viimeistelyn. Heidän joukossaan on graafisia suunnittelijoita ja muita osaajia, joiden kädenjälki yltää kansainväliselle tasolle. Heidän viestinsä on: olemme hyviä mutta emme täydellisiä, siksi tarvitsemme hieman apua. Nöyrä lähestymistapa, jota kunnioitan siksikin, että itseltäni se on joskus puuttunut. Jos luulee yksin osaavansa ja tietävänsä kaikesta kaiken, ei lopulta osaa eikä tiedä kovin paljoa.

Virheiden löytäminen ja poistaminen palvelee kaikkien yhteistä etua. Olen oppinut olemaan lupaamatta virheettömyyttä, mutta virheiden määrän minimoinnissa tulen edelleen tekemään kaiken voitavani. Niin monta kertaa saa tarkistaa, että on täysin varma. Tämän kirjallisen tuotoksen kävin läpi kolme kertaa ennen julkaisua.

Harrastan pitkän matkan juoksua. Sitä harjoitellaan, ei pelkästään lenkillä käymällä, vaan siellä myös jonkin aikaa olemalla. Juoksin eilen 20 km yhdessä tunnissa 42 minuutissa. Pidän ns. steady statea eli risteilyvauhtiani riittävänä, vaikka esimerkiksi puolimaratonin yleisen sarjan kärkisijoja en kilpailuissa pysty tällä vauhdilla tavoittamaan. Sen sijaan, jos luoja suo ja pää sekä paikat kestävät, maratonilla oman ikäisteni porukassa mahdollisuuksia voi tietyissä oloissa olla miltei mitaleille.

Viikkoannokseni 50 km:n molemmin puolin asettuu mittakaavaansa, kun jotkut aktiivit keräävät yli 150 km. Jokseenkin tasan kahdeksan harrastusvuoden aikana summaan juosseeni yhteensä yli 18 000 km.

Pakollisia taukoja tuoviin pieniin jalkavaivoihin oppii aikaa myöten suhtautumaan osana pakettia. Niiden kanssa ei mennä lääkäreille, joiden aika kannattaa säästää oikeasti sairaisiin potilaisiin. Sen sijaan osaava fysioterapeutti on ollut ongelmatilanteissa kullan arvoinen.

Ihmisen ikääntymisen mekanismi on kiehtova: vuosien karttuessa vauhti vähenee, mutta kas vaan – kestävyys kasvaa. Vaikka kukaan tuskin tietää missä on 8 vuoden kuluttua, lohduttaa se, että muutama vuosi sitten Pietarsaaressa järjestetyn Jakobin maratonin nopein oli 51-vuotias.

Moni aloittaa juoksemisen, mutta harva jatkaa paria viikkoa pidemmälle. Minusta ei ole antamaan kovin laajamittaista neuvontaa siitä, miten harrastuksen saa jatkumaan. Oma ratkaisuni on ollut alusta alkaen melko tiukka säännöllisyys, lenkit tapahtuvat aina samoina viikonpäivinä. Lähipiirini on oppinut tietämään, milloin äijä on ravilla.

Suuria kaloja kannattaa aina pyytää, vaikka niitä ei saisikaan. Maratonille kannattaa aina harjoitella, vaikka itse kisasta – tai siihen osallistumisesta – ei olisi tietoakaan.

Toisinaan jotkut ihmettelevät, jopa naljailevat siitä, mitä järkeä on liikkua olematta menossa mihinkään:”Jos on kiire, eiks kannattais ottaa vaik taksi?” Jos heillä olisi minun keuhkoni, niin tietäisivät.